Näyttelyt

Agility

Toko

Rally-Toko

Näyttelyt


Arvosteluperusteet ja kehäkäyttäytyminen

Kirjoittanut Paula Heikkinen-Lehkonen


Koiranäyttelyiden tarkoitus
Koiranäyttelyn tärkein ja perimmäinen tarkoitus on palvella jalostusta. Se ei toki ole ainoa syy, miksi koiranäyttelyitä pidetään, vaan aikojen kuluessa on näyttelyille kehittynyt muitakin, vähintään yhtä merkittäviä funktioita. Näyttelytulokset eivät ole ainoa peruste jalostusvalinnoille - tai ainakaan niiden ei pitäisi olla. Näyttely on se paikka, missä arvostellaan koiran ulkomuotoa, toisin sanoen määritellään, miten hyvin se vastaa rotumääritelmää. Itse asiassa näyttelyssä pikemminkin arvostellaan aikaisempien sukupolvien jalostustulosta kuin pyrittäisiin määrittelemään näytteillä olevien koirien jalostusarvoa.

Näyttelyssä arvostellaan vain ja ainoastaan sitä, mikäkoirasta on sillä hetkellä ja siinä kunnossa havaittavissa. Näyttely ei ole jalostustarkastus. Näyttely on paljolti myös kilpailutilaisuus, ja koirien menestykseen vaikuttavat myäs ei-jalostukselliset tekijät, kuten esiintyminen ja kunto, esittäjän ja trimmaajan taitavuus jne. Pelkästään näyttelysaavutusten perusteella ei yksikään viisas kasvattaja tee jalostusvalintojaan. Voitokas näyttelytähti voi itse asiassa olla jalostukseen täysin kelpaamaton, johtuen syistä, jotka eivät ole päältäpäin havaittavissa. Näyttelytulos on vain yksi tekijä koiran mahdollisen jalostusarvon määrittelyssä. Vähintään yhtä tärkeitä tekijäiä - ellei tärkeämpiäkin - ovat terveystarkastukset, luonne, käyttötulokset ja sukutaulu (populaatiogenetiikka!). Näyttelylle ei pidä antaa suurempaa merkitystä kuin mitä sillä on.

Olemme tottuneet sellaiseen koiranäyttelykäytäntöön, että yksi tuomari arvostelee kehässä yksin. Tähän on tietysti olemassa moniakin syitä, ennen kaikkea taloudelliset syyt. Vaikka eri maissa onkin hieman erilaiset pätevöintiperusteet, lähtökohta on aina se, että tuomareiksi pätevöidään melkoisen kokeneita alan asiantuntijoita tietyn koulutuksen ja tutkintojen jälkeen. Etenkin meillä Pohjoismaissa tie näyttelytuomariksi on pitkä ja kivikkoinen. Monille koiranäyttelyissä kävijöille, etenkään vasta-alkajille ei ole ollenkaan selvää, mitä ne tuomarit oikeastaan arvostelevat, mihin palkintosijat perustuvat ja mihin asioihin kiinnitetään huomiota. Monet kokeneemmat näyttelyissä kävijät taas luulevat tietävänsä, mitä tuomarit ajattelevat ja mitkä koirat tulevat menestymään kunkin kehässä, vaikka heillä ei todellisuudessa ole aavistustakaan siitä, mihin tuomarit perustavat ratkaisunsa.

Rotumääritelmä on kaiken perusta
Arvostelu perustuu aina ennen kaikkea rotumääritelmään. Rotumääritelmä kuvailee rodun ihanteen, täydellisen ulkomuodon. Rotumääritelmät eivät ole syntyneet sattumalta. Aikojen kuluessa on havaittu, että tietyn rakenteen, koon ym. ominaisuudet omaava koira on soveliain juuri siihen tarkoitukseen ja olosuhteisiin, mihin se on tarkoitettu ja kehitetty. Jossain määärin mukana saattaa olla myös ei välttämättä niin tarkoituksenmukaisia kauneusnäkökohtia, kuten väri. Monissa tapauksissa kuitenkin myös värillä on käytön kannalta merkitystä.

Rotumääritelmien sanamuodot ovat aina siinä määrin väljät, että niitä voidaan tulkita hieman eri tavoin. Eri aikoina samoilla ilmaisuilla voidaan myös ymmärtää hieman eri asioita. Myös eri maissa voivat painotukset vaihdella melkoisestikin, niin että samasta lähtökohdasta on kehittynyt suorastaan eri rotuja.

Useimmat rodut ovat muuttuneet aikojen kuluessa ulkomuodoltaan melkoisesti, vaikka rotumääritelmää ei olekaan sanottavasti muutettu. Tulkinta vain on muuttunut! Klassinen esimerkki tästä on englannin bulldoggi, liioittelun mestarinäyte. Kun alkuperäiset härkätaistelukoirien kasvattajat halusivat koiriensa olevan vankkaluisia, leveärintaisia, suuripäisiäja lyhytkuonoisia, ei heillä ollut aavistustakaan siitä, että sadan vuoden kuluttua rotu näyttäisi sellaiselta kuin tänään. On käynyt vain niin, että jalostajat ja näyttelytuomarit ovat tulkinneet asioita niin, että kun rotumääritelmässä sanotaan "suuri pää", se tarkoittaa "mitä suurempi, sen parempi" tai "lyhyt kuono" on yhtä kuin "mitä lyhyempi, sen parempi" ja niin edelleen. Sama monien muidenkin rotujen kohdalla. "Pitkä kaula" ymmärretään usein tarkoittavan "mitä pitempi, sen parempi", "lyhyt runko" tarkoittaa monelle "mitä lyhyempi, sen parempi" jne.

Olemme osittain hyväksyneet nämä muutokset, ja ajattelemme, että olemme jalostuksella parantaneet rotujen ulkomuotoa. Monia rotuja ei nykyään enää voida käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa. Härkä taisteluita ei enää pidetä, susia ei juurikaan metsästetä eikä nyky-yhteiskunnassa hyväksytä kovin aggressiivisia vahtikoiria. Silti, jos haluamme olla uskollisia rodulle, kasvattajien ja tuomareiden tulisi tuntea rodun alkuperäinen käyttö tarkoitus ja pitää ihanteena koiraa, joka pystyisi suoriutumaan alkuperäisestä tehtävästään, jos olisi tarvis. Ne rodut, joita edelleen todellakin käytetään metsästykseen tai muihin tehtäviin, eivät olekaan joutuneet niin liioittelevan jalostuksen kohteiksi kuin jotkut muut. Meillä Pohjoismaissa ollaan yleisesti hyväksytty ihanteeksi se, että koirien tulisi olla yhtaikaa sekä kauniita että käyttökelpoisia, eli emme halua jakaa rotuja erikseen käyttö- ja näyttelylinjoihin. Tällä osaltaan esitetään äärimmäisyyksiin menevä näyttävyyden ihannointi ja liioittelu - ainakin jossain määrin.

Eri näkemykset perusteltuja
Koska jokainen tuomari arvostelee kehässään yksin, arvostelu on aina subjektiivista. Tämä on pelin henki, ja tämä on hyväksyttävä. Jokaisella tuomarilla on oma näkemyksensä siitä, mikä juuri tässä rodussa on tärkeää ja oleellista. En puhuisi niinkään mausta, sillä mielestäni kysymys on paljon syvällisemmästä ja monimutkaisemmasta asiasta kuin maku, mistä kukakin tykkää. Kysymys on siitä, mitä asioita on oppinut oman kokemuksensa ja taustansa perusteella pitämään ensiarvoisen tärkeänä. Koiranäyttelyväen olisi ymmärrettävä, että näyttelyarvostelussa ei ole olemassa yhtä ja ainoaa absoluuttista totuutta. Tavallisin kritiikki, mitä tuomareita kohtaan osoitetaan, koskee juuri sitä, miksi sama koira voi eri tuomareilta saada erilaiset arvosanat. Varsinkaan sitä ei millään tahdota ymmärtää, jos sama tuomari antaa samalle koiralle eri kerroilla eri palkintosijan. Tavallisesti jokainen koiranomistaja pitää hyvänä tuomarina sitä, jolta minun koirani sai korkeat palkinnot, huonona sitä, joka antoi sinisen nauhan tai vieläkin heikomman arvosanan. On ymmärrettävä, että oman koiran virheitä ei tahdota nähdä etenkin jos se on välillä menestynyt. Koiranomistaja ei kuitenkaan itse näe omaa koiraansa tuomarin silmin. Tuomari näkee koiran vain kehässä, sillä hetkellä ja siinä kunnossa kuin se juuri silloin on. Koiranomistaja muistaa koiransa mielellään sellaisena, kun se on parhaimmillaan.

Tuomari vertaa mielessään koiraa paitsi rotumääritelmään, myös toisiin kilpailijoihin sekä aikaisemmin näkemiinsä saman rodun edustajiin. Tuomari punnitsee mielessään myös sitä, mikä juuri tässä rodussa on tärkeää ja oleellista. Jokaisella tuomarilla voi olla toisistaan hieman poikkeava käsitys myös laatuarvostelun skaalasta, mihin asetetaan raja erinomaisen, erittäin hyvän ja hyvän välillä. Jos seuraa tuomarin arvostelua koko päivän, yleensä löytää siitä tietyn johdonmukaisuuden, vaikka oman koiran toivottua huonompi arvosana harmittaisikin. Eri tuomarien toisistaan poikkeavat lausunnot voivat olla täysin perusteltuja ja järkeenkäypiä, ja voi hyvinkin olla hyödyllistä kuunnella niitä. Jos joku ei ole samaa mieltä kuin minä, ei hänen silti tarvitse olla väärässä. Hänellä voi vain olla toisenlainen asioiden tärkeysjärjestys, jonka hän on oppinut erilaisten kokemustensa takia. Kuka sen sanoo, kun meistä on oikeassa?

Koiranäyttelyarvostelu ei ole siinä mielessä eksaktia, että sekuntikellolla ja mittanauhalla voitaisiin tarkasti ja ehdottoman varmasti ja yksimielisesti pättää, kuka on voittaja. Koiranäyttelyarvostelua voi hyvinkin verrata esimerkiksi taitoluisteluun tai mäkihyppyyn, jossa tiettyjen tarkkojen kriteerien (rotumääritelmä) lisäksi annetaan tyylipisteet tai pisteet taiteellisesta vaikutelmasta. Koiranäyttelyssä sanomme tätä kokonaisvaikutelmaksi. Juuri tässä on tulkinnanvaraisuuksia. Jokaisessa koirassa on virheitä, parhaimmassakin. Jokainen tuomari punnitsee mielessään, kuinka paljon hänen silmäänsä häiritsee joku virhe tai puute. Jonkun mielestä - täysin perustellusti - jotain yksityiskohtavirhettä voidaan katsoa läpi sormien, jos kokonaisvaikutelma on erinomainen, jopa loistava. Jonkun mielestä taas - yhtä perustellusti - joku tietty seikka saa niin suuren painon, että se laskee palkintosijaa, vaikka koira muilta osin olisikin erinomainen. Nämä asiat tietysti vaihtelevat myös rotukohtaisesti.

Pitää olla itselleen rehellinen
Hyvin tavallista on, että koiranomistaja, jonka koira on yleensä menestynyt hyvin, valittaa "kukaan ei ole koskaan sanonut siitä", jos joku tuomari ei annakaan ERI:ä tai antaa peräti "hyvän" huomautettuaan esimerkiksi koiran vaaleista silmistä, puuttuvista hampaista tai korkeasta hännästä. Koiranomistajan kannattaisi niin sanotusti ottaa silmä käteensä ja katsoa, onko koirassa todellakin huomauttamista tässä kohtaa! Jos hän on rehellinen itselleen, useimmiten joutuu toteamaan, että näin todella on.

Jos kukaan ei olekaan sanonut asiasta aikaisemmin, se ei silti tarkoita, etteivätkö nekin tuomarit olisi tätä seikkaa huomanneet! He eivät vain ole pitneet sitä niin merkittävänä asiana, että se laskisi palkintosijaa. He eivät ole pitäneet asiaa maininnan arvoisena muuten hyvässä kokonaisuudessa, tai eivät ole halunneet luetella virheitä, ettei mahdollinen vuosikirjan lukija ihmettelisi, miksi koira, jossa on tuommoinen virhe, on palkittu niin korkeasti. Joku toinen tuomari voi taas pitää tällaista seikkaa sen verran häiritsevänä, että pudottaa arvosanaa. Tämä voi perustua hänen omiin kokemuksiinsa, esim. kasvattajana. Hän on ehkä nähnyt, että kyseisestä virheestä on vaikea päästä eroon, tai että se on huolestuttavasti yleistynyt rodussa.

Koiranjalostuksessa ja arvostelussa on erilaisia koulukuntia. Jotkut pyrkivät tekemään nämä asiat mahdollisimman "tieteellisesti", kirjaten tarkkaan kaikki yksityiskohdat laskien yhteen niiden antaman kokonaisuuden. Toiset taas lähestyvät asioita "taiteellisesti", antaen arvoa ennen kaikkea näyttävyydelle ja yleisvaikutelmalle sekä esiintymiselle, antaen anteeksi yksityiskohtavirheitä. Kumpikin suuntaus äärimmilleen vietynä voi viedä hakoteille. Meidän mielestämme on hullua, että esimerkiksi yhden hampaan puuttuminen aiheuttaa muuten loistavan koiran hylkäämisen. Yhtä hullua on se, että upea, hyvin liikkuva ja taitavasti esitetty koira voittaa kerta toisensa jälkeen, vaikka siinä on selvästi rotumääritelmän vastaisia piirteitä ja jopa rotutyyppi on kyseenalainen. Kultainen keskitie lienee tässäkin asiassa paras.

Yhtä totuutta ei ole
Monille kehässä ja kehän reunalla kärkkäästi suutaan soittaville ja tuomareita arvosteleville voi olla hyvin terveellinen kokemus joutua joskus itse arvostelemaan esim. match show'ssa. Viimeistään silloin valkenee, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia ja yksiselitteisiä. Lisäksi kaikkea ei näe kehän reunalta käsin! Hyvin usein tuomari joutuu esim. tilanteeseen, että kehässä on kaksi suunnilleen samanarvoista koiraa. Toisella on ensiluokkainen pää, mutta huono takaosa. Toisella taas on erinomainen takaosa, mutta päässä toivomisen varaa. Kumpi on parempi, kumpi voittaa?

Riippuu tuomarin omasta asioiden tärkeysjärjestyksestä, kumpaa asiaa painottaa. Ja se tärkeysjärjestys on taas muodostunut ehkä vuosien kokemuksen perusteella. Riippuu myös rodusta, mikä asia milloinkin on ensisijaisen tärkeä. Jos kysymyksessä on bullterrieri, pointteri tai bokseri, hyväpäinen koira voittaa ainakin minun kehässäni, sillä nämä rodut ovat ns. päärotuja, eli pään muoto on olennaisen tärkeä rotutyyppiin kuuluva seikka. Jos taas kysymyksessä on suomenajokoira, saksanpaimenkoira tai kultainennoutaja, voittaa se, jolla on terverakenteinen takaosa, vaikka pää ei olisikaan täysin virheetön. Näille roduille kulkuvälineet ovat tärkeämpiä kuin pää, jos se ei ole aivan häiritsevän suhteeton. Näin ainakin minun tulkintani mukaan, mutta en väitä vastaan, jos joku muu perustelee erilaisen järjestyksensä toisilla argumenteilla. Hän voi olla aivan yhtä oikeassa!

Laatuarvostelu palvelee parhaiten jalostusta
Meillä käytössä oleva laatuarvostelusysteemi ja se, että jokainen koira saa kirjallisen lausunnon, on nimenomaan tarkoitettu palvelemaan jalostusta. Vaikka lausunto ei olisikaan kovin yksityiskohtainen, ainakin se sisältää tärkeimmät faktat. Jalostustoimikuntien ja kasvattajien työ olisi paljon helpompaa, jos jokainen koira olisi käynyt ainakin kerran näyttelyssä. Siitä olisi silloin ainakin jotain mustaa valkoisella. Vähintään lausunnosta käy ilmi se, onko koiralla jotain rotumääritelmän vastaisia virheitä.

On totta, että yksi näyttelyssä käynti ei anna tyhjentävää kuvaa koiran mahdollisuuksista. Kokemattomuus, kehittymättämyys ja esittäjän taitamattomuus saattaa pudottaa hyvänkin koiran korkeimmilta arvosanoilta. Luotettavamman kuvan koiran todellisista kyvyistä antaa se, että sitä käytetään useamman kerran näyttelyssä, usean eri tuomarin arvosteltavana. Kymmenen kerran keskiarvo on varmasti lähempänä koiran todellista arvoa kuin yksi satunnainen kerta.

Eri tuomarit, etenkin erimaalaiset, ymmärtävät laatuarvostelun perusteet hyvin eri tavoin. Englantilaiset, amerikkalaiset ja australialaiset eivät ole tottuneet laatuarvosteluun, ja on hyvin tavallista, että he eivät osaa sitä käyttää, vaikka se kuinka hyvin heille selitettäisiin. Samoin heille tuottaa usein ilmiselviä vaikeuksia luetella suoraan koirien virheitä. Tämä johtuu kulttuurieroista. Me täällä Pohjoismaissa - ainakin Suomessa! - olemme tottuneet sanomaan asiat niin kuin ne ovat, kaunistelematta ja rehellisesti. Koirien arvostelussa olemme tottuneet sanomaan ja kuulemaan karmean totuuden. Näin ei ole asia kaikissa maissa. Siksi erimaalaisten tuomareiden lausuntoja pitää osata hieman tulkita. Em. maissa ei myöskään kirjoiteta kirjallisia arvosteluja, joten sekin tuottaa näille tuomareille vaikeuksia. Se, mitä paperiin tulee, riippuu myös osaltaan kunkin tuomarin verbaalisesta lahjakkuudesta. Toiset osaavat ilmaista itseään hyvin osuvasti, toisille se on vaikeampaa.

Tähtäimessä voitto ja vain voitto
Näyttelyissä käyminen on monelle koiraharrastuksen ainoa muoto, ja monien kasvattajien jalostustyö tähtää mahdollisimman voitokkaiden näyttelykoirien kasvattamiseen. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, kunhan jonkinlainen suhteellisuudentaju säilytetään. Kilpailuvietti, pätemisen tarve ja kunnianhimo ovat hyviä ominaisuuksia, kunhan ne eivät ole sairaalloisen ylikorostuneita. Päämäärät pitääkin asettaa korkealle, muuten ei mitään saavuteta.

Mielestäni viime vuosina, samalla kun näyttelyt ovat suurentuneet, innostus niitä kohtaan lisääntynyt ja koirien taso noussut, myös ilmapiiri on koventunut. Kilpaileminen sinänsä ja etenkin voittaminen on tullut monelle päämääräksi, johon pyritään hinnalla ja keinolla millä hyvänsä. Meillä on tänä päivänä kilpailijoita, jotka aloittavat näyttelyiden PM:ien tutkimisen katsomalla kuka on Best in Show-tuomari. Jos sinne asti ei päästä, ollaan epäonnistuttu raskaasti, ja syy on niissä typerissä tuomareissa, jotka eivät ymmärtäneet panna minun hienoa supertähteäni ykköseksi. Kanssakilpailijoiden koirissa ei nähdä mitään hyvää, vaan se karmea kaakki, joka voitti minun hienon supertähteni, ei missään tapauksessa voittoaan ansainnut, vaan naapuri pääsi siihen jollain kepulikonsteilla. Huono käyttäytyminen on mielestäni tullut viime vuosina yleisemmäksi, ikävä kyllä.

Mitä säännöt sanovat
Näyttelysääntöjen mukaan tuomarin päätöksestä ei voi valittaa. Pelin henki on se, että kun olet koirasi näyttelyyn tuonut, olet tullut saadaksesi juuri täämän tuomarin mielipiteen siitä. Kun sen olet saanut, kaikki on niin kuin pitääkin, vaikka et olisikaan samaa mieltä hänen kanssaan. Siihen on tyytyminen, sillä tuomari ei ratkaisuaan muuta, vaikka kuinka hyppisit, huutaisit ja melskaisit. Tietysti se harmittaa, jos tavoiteltu voitto menee sivu suun, varsinkin, kun on tehnyt kovasti tiätä sen eteen, matkustanut kauas ja omasta mielestään omistaa erinomaisen koiran, paremman kuin muut. Mutta mölyt on pidettävä mahassaan! Tuomari on kehässä sitä varten, että hän arvostelee, et sinä. Jos käy äänekkäästi keskellä kehää tai sen laidalla moitiskelemaan tuomaria tai kanssakilpailijoita, pahentaa vain asiaa. Voittajaa on reilusti onniteltava, vaikka ei olisikaan sitä mieltä, että se on parempi kuin minun koirani. Tuomari päätti asian näin, viatonhan se voittajan omistaja on hänen päätökseensä! Hänellä on tänään hyvä päivänsä, ensi kerralla voi olla taas minun vuoroni. Näyttelyitä on joka viikko, ei ole maailmanloppu, vaikken tänään voittanutkaan.

Näyttelysäännöt kieltävät myös toisten kilpailijoiden häirinnän. Kiusanteko on sekin kehittynyt taitolajiksi. Koira päästetään niin lähelle toista, että se alkaa kieppua ympäri tai rähistä. Vinkulelua vingutetaan niin, että muutkin koirat riehaantuvat siitä. Kehään kylvetään maksanpaloja tai muita syöttejä niin, että kilpailijoiden koirat kulkevat nenä maassa. Yksi syy siihen, että meillä sertti ei mene voittajalle, kuten kaiken järjen mukaan pitäisi ja johdonmukaista olisi, vaan kenties viidennelle tai kuudennelle, on juuri kateus ja pelko siitä, että huippukoirien omistajat sitten kiusallaan kiertävät kaikki näyttelyt keräten serttejä, joita eivät enää "tarvitse" estäen toisten pääsyn valioiksi.

Kiellettyä on myäs koirien avustaminen kehän ulkopuolelta. Joissakin roduissa tämä on niin yleistä, että väki suorastaan suuttuu, jos tuomari kieltää sen. Huutelun ja kaikenlaisen ramppaamisen kehän ulkopuolella katsotaan kuuluvan asiaan, vaikka näin ei todellakaan ole. Se ensinnäkin häiritsee toisia kehiä ja on epäoikeudenmukaista niitä kilpailijoita kohtaan, joilla ei avustajaa ole tai jotka ovat muuten vain lainkuuliaisia ja noudattavat sääntöjä.

Älä halveksi kilpailijoita

Meillä on nykyään sellaisia menestyneitäkin kilpailijoita, jotka ikään kuin katsovat olevansa oikeutettuja voittamaan pelkästään ilmestymällä paikalle. Mikään ei ole koskaan itsestään selvää, olisi hyvä muistaa. Koirat eivät ole samanlaisia joka päivä. Koirat arvostellaan sellaisina kuin ne ovat tässä ja tänään, riippumatta siitä, mitkä niiden aikaisemmat saavutukset ovat.

Kannattaisi ajatella, miltä tuntuu sinä päivänä kun minun koirani voittaa, jos sille hävinneet tuhahtavat halveksivasti: pyh! Tuommoinen! Tai mutisevat kehästä poistuessaan katkerasti jotain tuomaripelistä tms. Eikö vähän pilaakin iloasi? Miksi siis sinun pitäisi antaa vahingon kiertää, miksi sinun pitää pilata jonkun toisen ilo voitosta, vaikka et erikoisemmin kyseisestä henkilöstä pitäisikään? Onko tarkoitus saada mahdollisimman monen mieli pahoitettua niin, etteivät he koskaan enää tulisi näyttelyihin?

Tilanne tänä päivänä Suomessa useimmissa roduissa on se, että taso on korkea, on hyvin monta tasalaatuista koiraa, jotka voivat aivan hyvin vaihtaa järjestystä eri kerroilla riippuen niiden kunnosta, esiintymisestä ja tuomarin painotuksista. Ei todellakaan ole mikään skandaali, jos joku BIS-voittaja joutuu jäämään toiseksi, kolmanneksi tai jopa sijoitusten ulkopuolelle. Useimmat huippukoirat ovat myäs jossain vaiheessa saaneet sinisiä nauhoja. Itse asiassa rodun kannalta olisi epätervettä, jopa tuhoisaa, jos olisi vain yksi huippu, joka aina voittaisi eikä muilla olisi mitään mahdollisuuksia. Luulisi, että kenelle tahansa on mielekkäämpää kilpailla kovassa seurassa kuin pyöriä kehässä yksinään. Voitto, pelkkä sijoittuminenkin, tuntuu silloin arvokkaalta, kun tietää, että sen saavuttaminen ei ole helppoa.

On erittäin ikävää, että nykyisin monet, jotka syyllistyvät huonoon käytökseen ja ovat huonoja häviäjiä, ovat nimenomaan tunnettuja kasvattajia ja kilpailijoita, joskus jopa rotujärjestäjen silmäätekeviä. Esimerkillään he antavat vasta-alkajille hyvin huonon kuvan. Nämä joko kokevat ilmapiirin niin ikäväksi ja saavat näyttelytoiminnasta niin huonon kuvan, etteivät viitsi harrastuksestaan ehdoin tahdoin pahaa mieltä hankkia ja pysyvät poissa, tai jos ovat hieman paksunahkaisempia, ajattelevat että tämä on pelin henki ja omaksuvat saman käytännön. Varsinkin ne, jotka reissaavat ulkomailla näyttelyissä ja käyttäytyvät huonosti myös siellä, antavat samalla huonon kuvan suomalaisista yleensä.

Huono häviäjä osoittaa ennen kaikkea ammattitaidon puutetta. On kasvattajia, jotka ovat myös huonoja voittajia ja suhtautuvat voittamiseen kuin itsestäänselvyyteen. Totta kai minun koirieni kuuluukin voittaa, nehän ovat niin fantastisia ja muut ovat pelkkää roskaa! Mutta häviäminen, se vasta on taitolaji. Ennen kaikkea se, että osaa antaa arvon kanssakilpailijoiden koirille, osoittaa ammattitaitoa. Kilpailijoita ei kannata väheksyä. Heilläkin voi olla kokemusta ja asiantuntemusta, ja kyllä heidänkin koirissaan voi olla huippuja, vaikka ne ovatkin joissain piirteissään hieman erilaisia kuin minun.

Miten huono käytäs saadaan loppumaan?

Kanssakilpailijoita kannattaa kunnioittaa, kuten myös tuomareita. Kilpailijoiden koirissa voi hyvinkin olla sellaisia, joita kannattaa käyttää jalostukseen, jos vain pystyy luopumaan ennakkoluuloistaan. Eri tuomarien lausunnoissa saattaa niissäkin olla varteenotettavia näkökohtia, jos vain syventyy kuuntelemaan niitä, eikä ajattele itse tietävänsä jo kaikesta kaikkea. On ennen kaikkea vasta-alkajille ja ammattitaidottomille tyypillistä kuvitella itse omistavansa kaikki maailman viisaus. Vasta silloin pystyy kehittymään, kun oivaltaa, kuinka paljon on sellaista, mitä en vielä tiedä ja osaa antaa arvon myös toisille. Meidän kaikkien olisi paljon miellyttävämpää olla näyttelyissä, jos pystyisimme laskemaan ensin kymmeneen ennen kuin päästämme suustamme tunnekuohun vallassa asiattomuuksia.

Tuomarit kyllä keskustelevat mielellään kasvattajien kanssa saadakseen palautetta työstään ja kehittääkseen rodun tuntemustaan. Valitettavan usein kasvattajien ainoa keskustelunaihe vain on: mikset palkinnut minun koiraani? Tuomarit eivät suinkaan väheksy kokeneiden kasvattajien asiantuntemusta rodustaan, mutta todelliseen objektiiviseen keskusteluun pystyvät vain valitettavan harvat. Tuomareilla ja kasvattajilla on kuitenkin yhteiset tavoitteet rodun jalostuksen edistämisessä, ja heidän vuorovaikutuksensa tuottaa siinä parhaan tuloksen.

Millä sitten saadaan loppumaan kaikenlainen ikävä ja ilmapiiri kehissä ja niiden ympärillä parannettua? Kennelliitto ryhtyy kurinpidollisiin toimenpiteisiin vain, jos asiasta tehdään kirjallinen ilmoitus. Huhupuheisiin perustuen ei tapahdu mitään. Tuntuu kuitenkin siltä, että kynnys ilmoituksen tekemiseen on hyvin korkealla, eikä tätä mahdollisuutta käytetä silloinkaan, kun aihetta todella olisi. Toisaalta, on myös joitakin, jotka valittavat hyvinkin kärkkäästi ilman todellista aihetta. Ehkä todellakin pitäisi nostaa muutama pahimmista melskaajista tarpeeksi korkealle hirsipuuhun, että muutkin tulisivat varovaisemmiksi.

Artikkelin on kirjoittanut Paula Heikkinen-Lehkonen. Tehty Ulkomuototuomarit ry:n luentotilaisuuteen. Julkaistaan kirjoittajan luvalla, tekstin osittainenkin lainaaminen ilman tekijän lupaa kielletty tekijänoikeuslain perusteella.

Kyllä, haluan liittyä

Liittymismaksu 5 €
Vuosimaksu 28 €
Yhteensä 33 €

Liittymismaksu 2,5 €
Vuosimaksu 14 €
Yhteensä 16,5 €

Liittymismaksu 2,5 €
Vuosimaksu 14 €
Yhteensä 16,5 €


Liittymismaksu 2,5 €
Vuosimaksu 14 € / jäsen
Yhteensä 16,5 € / jäsen











Viimeisimmät uutiset

Kävelytestipäivä lyhytkalloisille koirille lauantaina 18.11.2017 Jyväskylässä
(13.11.2017)

29.10.2017 BOSTONIEN AGILITY ROTUMESTARUUS AIKATAULU
(26.10.2017)

Hallituksen seuraava ja vuoden viimeinen kokous on 22.11.2017
(25.10.2017)

Tutkimuskutsu bostoninterriereiden omistajille
(30.9.2017)

Rally-Tokon alkeet kurssi
(25.9.2017)


(c) Suomen Bostonit - Finnish Bostons Ry 2014